Minulla on erittäin ristiriitainen suhtautuminen Facebookiin ja aina välillä olen valmis lähtemään koko lafkasta iäksi. En koskaan tee sitä, koska se on niin helppo tapa pitää yhteyttä ulkomailla oleviin ystäviin. Joinain päivinä kuitenkin kanavoin Facebookiin kaiken pyhän vihani siitä, mikä maailmassa on ehdottomasti väärin ja perseestä.
Facessa tuntuu hyppäävän silmille koko sellainen universaali ihmisen tyhmyys, jota en yleensä jaksa surra, koska murehtiminen on turhaa. Tai sitten se, mikä hyppää silmille, on vain jotain omaa turhautumistani asioihin, jotka turhauttavat juuri minua syistä, joilla ei ole mitään tekemistä niiden raukkojen kanssa, jotka hyvässä uskossa julkaisevat statuksensa joka minua sitten ärsyttää. Yleensä en tee tuolle ärsytykselle mitään. Joskus harvoin provosoidun laittamaan kärkkään kommentin, jolla yleensä saan aikaan vain ärtymystä muissa ihmisissä.
Kerran muistan kuinka kettuunnuin kaverini tilapäivitykseen siitä, kuinka hän oli shoppaillut Ikeassa niin ja niin paljolla rahalla. Yhtäkkiä näin mustaa ja menetin järjen valon. Avauduin – joskin lyhyesti ja hillitysti mutta kuitenkin suhteellisen kirpeästi – siitä, että Ikealle on eettisempiä, kestävämpiä ja sitä paitsi kaupan päälle persoonallisempiakin sisustusratkaisuja. Kaverini kertoi asiallisesti, miksi oli Ikeaan mennyt, ja ymmärsimme toisiamme. Sen sijaan kaverini kaverit kävivät tuohtuneina avautumassa siitä, miksi heidän nyt vain pitää saada shoppailla Ikeassa. Vaikka tunsin pienen pistoksen siitä, että olin ollut ärsyttävä hurskastelija, päällimmäiseksi jäi tunne, että taisi näihin vasta-ärsyyntyjiin piikkini pistää, kun tarvitsi hermostua.
Tänään vietän jo ties kuinka monetta flunssaista iltaa viitsimättä tehdä juuri mitään järkevää, ja teen itselleni karhunpalveluksen röhnöttämällä huonossa asennossa tietokoneella ja ärsyttämässä itseäni facessa. Olenkin onnistunut mainiosti. Jonkin aikaa surffailtuani iski tänään(kin) omituinen tyhjä olotila, tunne että on tämä maailma vain järjetön paikka.
Perus-pikkujuttuja on hauska lukea: arjen hauskoja sattumuksia, humoristisia kommentteja turhista ilmiöistä. Sellaiset ”ääööö on niin darra” -jutut ovat vähän tyhmiä, mutta eivät oikeastaan vain ollenkaan kiinnosta, eivätkä saa aikaan myöskään ärtymystä tai mitään muutakaan tunnetta. Mutta sitten on joitain merkintöjä, jotka jostain syystä nousevat esiin, pistävät silmään, saavat aikaan tunnereaktion – nimenomaan sellaisen tunteen että ei helevetti ihmiset menkää kotiinne, mä en tajua teitä.
Ensin rasitti tutun päivitys: Ipad 2, Ipad uusin vain Samsung 10.1???
Vastasin: Nokia 5110?
Ei kaveri varmaan mitään pahaa tarkoittanut. Normaali arjen pikku asia kai tämäkin on. Lisäksi tiedän, ettei kyseessä ole mikään ökytuhlari, vaan fiksu, kiva ja ajatteleva tyyppi, josta ei yksi kännykänostostatus tee mitään muutaa. Jostain syystä vain lennähdän suoraan normaalitilastani raivon partaalle kun alkaa tämä tekniikkavimpain-hössötys, tämä valinnanvaikeus täysin turhien esineiden välillä, tämä kivulias osoitus siitä, millaisen kulutushysterian ympärillä yhteiskuntamme pyörii.
Enkä väitä olevani yhtään parempi. Olen yhteiskunnan kasvatti siinä missä muutkin. Kulutusyhteiskunnan. Luin juuri Miika Nousiaisen kirjan Metsäjätti, jossa päähenkilö yhdessä kohtaa miettii, millaisella ihmisellä voi olla välttämätön tarve vuohenjuustoon ja pinjansiemeniin. Asia, jota meidän ah-niin-tiedostavien viherhihhulienkin aina välillä olisi ihan hyvä pysähtyä miettimään.
Seuraava tunnereaktio oli erilainen, sillä ei ollut mitään tekemistä raivon tai oikeastaan edes ärsytyksen kanssa. Kaverin linkki lehtijuttuun ja oheisteksti ”lähes malliesimerkki siitä miten asuinaluetta pitäisi täydennysrakentaa” aiheutti pikemminkin sartremaisen olon kaiken pohjattomasta turhuudesta. Kaverilla oli varmasti erittäin hyvä pointti, sillä tiedän hänen olevan fiksu kaupunkipoliitikko eikä tunteellinen viherhihhuli kuten minä. Mutta kun ei ajatella kaupunkipolitiikkaa, vaan elämää, elämän suuria ja tärkeitä asioita, jotka minulle ovat rakkaus, läheiset ihmiset, ja... no, rakkaus kaikissa muodoissaan – jotenkin vain pelkät termit ”asuinalue” ja "täydennysrakentaa" yhdistettynä ihanaan sanaan "pitäisi" tekevät oloni tukalaksi. Mitä oikeasti pitäisi? Mikä on tärkeää? Sitä paitsi suosikkilauseeni on aina ollut ”miten niin pitäisi?”.
Reagointi tähän aktiivisen kaupunkipolitiikon asialliseen linkkivalintaan kommentteineen oli varmasti täysin epäkypsää, tai ainakin se on epäkypsää, että kirjoitan siitä täällä. Luulen, että se mitä tällä yritän välittää on se, että vaikka arvostan aktiivista toimintaa ja kannanottoa itseä kiinnostaviin asiohin (ovathan minunkin kulttuuripoliittiset kannanottoni välillä muiden alojen edustajien mielestä varmaan aivan käsittämätöntä pilkun-sanonkomitä, ja silti mielestäni on tärkeää, että sanon kyseiset kannanotot ääneen), välillä väsyn siihen, että kaikki ovat niin tiedostavia ja aktiivisia ja blablablaa ja eivät silti näe kaikkein tärkeintä, rakkautta ja omaa itseään, omaa sisäistä pientä ääntä, jonka kuunteleminen tekisi onnelliseksi tässä ja nyt.
Ja ei, en nyt väitä että tämä kyseinen kaupunkipoliitikkokaveri ei näkisi tärkeitä asioita, en voi tietää mitä hän näkee ja ei näe, hänellä ei oikeastaan ollut tämän koko tunnetilan kanssa mitään muuta tekemistä kuin että hänen kommenttinsa vain sattui provosoitumiseen taipuvaisten silmieni eteen väärällä hetkellä. Pahoittelen mahdollista aiheutunutta henkistä kärsimystä. Todennäköisesti syy, miksi edes tartuin ko. kommenttiin, johtui vain siitä, että itsellenikin on välillä niin vaikeaa kuunnella sitä sisäistä ääntä, sillä omaan nilkkaanhan se pilkka aina pahiten osuu.
Syy, miksi päätin lopulta tämän tekstin kirjoittaa, löytyi kuitenkin vasta kolmannesta aiheutuneesta reaktiosta. Tällä kohdalla olikin jo sitten kyse ihan puhtaasta vitutuksesta.
Kopioi tämä, jaa omalle seinällesi ja pyydä ystäviäsi tekemään samoin - nyt on tärkeää asiaa!
Tietenkin luin mainoksen. Sen näkyvillä oleva osa päättyi sanoihin:
Tässä neljä askelta onneen, joilla viedään todellinen bilebändi finaaliin
En sitten lukenut sitä piilossa olevaa osaa, joka olisi ollut erillisen klikkauksen päässä. Tässä vaiheessa olin kaiken reilun ja rationaalisen ajattelun tuolla puolen. Totta kai muusikon oma bändi on hänelle se maailman tärkein asia, ja minun kulttuurin kovaäänisenä puolestapuhujana tulisi se ymmärtää, muistaa ja sen perusteella suhteuttaa tällaisia lausuntoja. Jostain syvemmältä kuitenkin nousi inho sitä kohtaan, että nämä äänestä tätä ja tätä bändiä -päivitykset keräävät tykkäyksiä ja kommentteja samalla, kun vinkkaukset lahjoittaa rahaa Afrikan maiden akuuttiin ruokakriisiin jäävät darra-, kännykänvalinta- ja täydennysrakennuspäivitysten virran alle, huomiotta. Ei niitä kopioida ja laiteta seinälle, enkä minä ainakaan kehtaa sellaista edes yleensä pyytää, kun ihmiset saavat lahjoitusehdotuksista tarpeikseen jo niiden toisenlaisten feissarien kohdalla.
Eikä se inho taaskaan kohdistu siihen kaveriin, joka tämän äänestyspyynnön laittoi, jota hyvin ymmärrän ja jonka bändiä voisin hyvin äänestää ihan vain kaveruuden vuoksi. Eikä se inho oikeasti edes syntynyt tämän illan facebook-päivityksistä. Se nousi pintaan niistä, mutta se on syntynyt jostain paljon monimutkaisemmasta, jostain sellaisesta että on taas liikaa miettinyt sitä, millaisessa yhteiskunnassa sitä oikein eletäänkään.
Inho kohdistuu siihen, että tässä yhteiskunnassa viidakon tähtöset, ipadit, asuinalueet ja bilebändit ovat pohjattoman kiinnostavia. Ihmiset eivät, varsinkaan kärsivät, koska jos niihin katsoisi, voisi itsellekin tulla epämukava olo. Ehkä vielä vähemmän oma sisäinen lapsi, se jonka ääni on pieni ja hento, koska jos sitä kuuntelisi, voisi vaikka tajua ettei haluakaan suorittaa ja menestyä, vaan jotain muuta, yksinkertaisempaa ja vähemmän hohdokasta.
Inho kohdistuu hetkittäin myös omaan itseen, koska samalla, kun nauttii pinjansiemenistään ja vuohenjuustostaan, jakaa statuksessaan vihersmoothiereseptejä, tulee aina toisinaan miettineeksi että mikä hohto näissäkin on, miten minun elämästäni tekee parempaa se että minä ostan näitä. Että missä vaiheessa asiat lakkaavat olemasta pieniä iloja, pieniä ihmeitä, ja muuttuvat itsestäänselvyyksiksi, osaksi arkea, sellaisiksi joita ilman ei oikeastaan muka voisi edes olla ilman että elämä olisi jotenkin huonompaa.
Missä menee raja tämän hetken ja siihen sisältyvien pienten asioiden arvostamisen ja toisaalta maallisiin typeryyksiin ja turhuuksiin kiintymisen välillä?
Kuin kohtalon sanelemana Facebook heittää silmille vielä yhden kaverin suuren viisauden:
"Sometimes, things on the Internet are not what they seem to be." -Abraham Lincoln
Heh.
Ja niin. Ihmiset ovat aina enemmän kuin Facebook-päivityksensä. Minäkin, smoothie-ihkutuksineni ja kulttuurihöpinöineni kaikkineni. Ehkä me aina välillä näemme myös sen, mikä on tärkeää.
