&Follow SJoin OnSugar
the beauty of the continuous change


Welcome * Tervetuloa * Akwaaba !

What are the most important things in life? What is true and what's only illusion? What's the meaning of all this?! What do I even dream about myself? "What if everything that happened here, happened for a reason?" You are welcome to join my on-going search. The possible answers found are not permanent, cos nothing is - except the change.

</p>

Tervetuloa seuraamaan ikuista etsintää kahdella kielellä. Pysyvää on vain muutos.

MUUTTO / MOVING AWAY

Since Onsugar has made commenting impossible, I'm forced to move. Not all changes in life are optional...

The journey of Sesa Wo Suban will continue back at Blogspot, and the new address is http://pikkusquare.blogspot.fi !

*

Yllä blogini uusi osoite - olen pakotettu muuttamaan Onsugarin outoilun vuoksi, joka estää mm. kommentoinnin. Tervetuloa takaisin matkaseuraksi wanhan kunnon Blogspotin puolella!

Ei dokumentoitavissa

En ole kauheasti dokumentoinut tätä raskautta. En ole juuri pitänyt päiväkirjaa enkä aloittanut taas yhtä ah, niin suosittua raskaus/äitiysblogia. Olen kirjoittanut pari kertaa asiaan liittyen tänne ja toiset pari kertaa vain omille (ja parin lähimmän kaverin) silmille. En ole täytellyt neuvolan äitiyskirjasen "miltä nyt tuntuu?" -sivuja enkä tehnyt mitään raskaus-leikekirjaa tästä taianomaisesta ajasta. Minusta ei juurikaan ole edes mahakuvia, paitsi itse kännykällä ottamiani, joissa naamani ei edes näy.

Syy tähän kaikkeen on se, että tämä ei ole mikään projekti. Tämä on oikeasti taianomaista aikaa, mutta tavalla, jota en osaa dokumentoida - edes itselleni. Tämä taika ei ole vaaleanpunaista ihkupihku-glitteriä, vaan sellaista kuin elämän taika nyt on: syvää ja hyvää, mutta ei todellakaan pelkästään ah-niin-kivaa.

Toisaalta tunnelmien dokumentointi maanläheisellä tavalla menee helposti sitten sinne projektipuolelle. Odotusblogeissa listataan oireita, jotka eivät oikeasti kiinnosta ketään muuta kuin jotain hysteeristä vasta raskaaksi tullutta, joka surffaa netissä ja tarkistelee, onko tämä nyt normaalia. Oireita ja sen sellaisia voi listata ja raportoida, mutta ei se ole sama kuin kirjoittaa jostain mielenkiintoisesti ja syvällisesti.

Miksi valitan tästä? Koska kyseessä on kuitenkin niin tärkeä, niin valtava asia, että siitä haluaisi pystyä kirjoittamaan. Toivoisi, että osaisi kuvailla ja sitten jälkeenpäin voisi itsekin lukea ja muistaa. Se ei vain ole niin yksinkertaista: jos alan selittää auki, miten vatsassa on menossa jumppasessiot ja jalat tuntuu tuossa kohtaa ja kädet tässä, menen juuri sille äitiysblogilinjalle, jota nykyään niin kammoan. Ja sitten taas, jos alan selittää miten ihmeellistä on kuinka se pieni ihminen siellä liikkuu, on jo maailmassa eikä kuitenkaan vielä ole, valun sinne ruusunpunaiselle puolelle, jota varsinkaan kukaan ei-raskaana ollut ei ainakaan jaksa lukea.

Tälle ei yksinkertaisesti ole sanoja. Ei ole keinoja kuvata näitä kuukausia välitilassa, kahden elämän välissä, ja samalla kaksi elämää samassa paketissa. Ei ole ilmausta joka tekisi oikeutta sille tunteelle, kun se Joku minun sisälläni liikahtaa ja muistuttaa siitä, että hän siellä elää ihan omaa elämäänsä. Sille, kun yrittää kuvitella millainen se Joku on ja millaista hänellä on tuolla sisällä ja millaista on tavata hänet sitten kohta, eikä voi kuin kuvitella, vaikka tietää että kuvittelee ihan pieleen. Eikä sitäkään voi oikein selittää millaista on tietää, että kohta elämä muuttuu ihan täysin toisenlaiseksi, mutta ei yhtään tiedä millaista se sitten oikeasti on, eikä edes sitä päivää jona muutos tapahtuu. Kyseessä kun ei ole vaikka etukäteen ostettu lento, vaan pommi, jonka putoamispäivä on tarkoin salattu. Eikä ole paluulentoakaan, niin että tähän tyssää vanha riistaveteläinen kansanviisaus "Jos on kyyti, on myös paluukyyti" (luoneet kaksi 18-vuotiasta tyttöä vuonna 2003, tai jotain sinne päin, toim. huom.).

En sitten tiedä, olisiko pitänyt täytellä niitä neuvolakirjasen sivuja, että muistaisi edes jotain. Voisi sitten lapselle myöhemmin kertoa, jos se tajuaisi kysyä. Toisaalta, en kyllä ajatellut säilyttää sitä neuvolakirjaa niin pitkään.

*

Toinen dokumentointiin liittyvä ongelma koskee tätä blogia. Tämä näyttää täysin minulta kysymättä muuttuneen sellaiseksi, ettei kukaan pääse kommentoimaan tai esim. selaamaan arkistoa tai hakusanoja. Kun menen sivunmuokkausvalikkoon, asetukset ovat kyllä ennallaan, joten en ymmärrä mitä täällä tapahtuu. Pitää nyt seurata tilannetta, mutta niinhän siinä käy että jos tämä ei palaudu ennalleen, joudun vaihtamaan paikkaa.

Twilight vain halpa kopio!

Lauantai-illan kunniaksi kevytmielinen kirjoitus aiheesta, joka ei syvällisiä oman tien etsijöitä/kulkijoita varmasti vähempää voisi kiinnostaa...! - Tai sitten voi, koska korkeammilla voimillakin on huumoria ja hauskuus nyt vain kuuluu elämään. Mutta siis:

Kaikkihan tietävät Twilightin, tuon supersuositun nuorten kirja- ja elokuvasarjan, jonka keskiössä, tai no, ainoana pointtina on vampyyripojan ja ihmistytön kielletty rakkaus. "Emme voi olla yhdessä!" - "Haluan vain sinut!" -juupaseipäs-soutamishuopaamiskuviota jauhetaan neljän paksun kirjan (ja viiden tylsän elokuvan) ajan, kunnes lopulta tietysti annetaan periksi suurelle rakkaudelle ja saadaan toinen toisensa.

Twilight on myynyt hirveästi, vaikka konsepti nyt ei järin omaperäinen olekaan. (No, ei toisaalta ollut "ooh-olenkin-velho-ja-valittu-suorittamaan-tehtävää-josta-riippuu-kaikkien-kohtalo!" -konseptikaan, mutta se oli sentään hyvin kirjoitettu, toim.huom.) Nyt kuitenkin päästään tämän teemailtamme varsinaiseen pointtiin: Twilightin konsepti ei ole kirjailijan oma ensinkään, vaan suorastaan plagioitu eräästä toisesta, jo kymmenen vuotta aiemmin menestyneestä nuortentarinasta!

Vuonna 2000 olin 15-vuotias ja lempiohjelmani oli Roswell. Roswell kertoi samannimisessä pikkukaupungissa, kaukana kaikista asuvista teineistä ja heidän ihmissuhdekuvioistaan. PAITSI, ettei kyse ollut varsinaisesti ihmissuhteista... Salaperäinen poika, johon päähenkilö Liz rakastui, oli nimittäin todellisuudessa alien ja joutui salaamaan todellisen olomuotonsa kaikilta, paitsi tietysti tältä tytöltä! Jaa miksei häneltä? No koska poika, Max, tarinan alussa pelasti tytön hengen ja paljasti siinä sivussa vahingossa omaavansa supervoimia, ja joutui sitten selittämään totuuden itsestään (ja yhtä salaperäisistä sisaruksistaan) tytölle... jonka kanssa sitten tietysti syntyi aivan kohtalokas connection ja alkoi tämä kielletyn rakkauden on-off -puinti.

Siis hyvät ihmiset, meillä on:
- Syrjäinen pikkukaupunki
- Tyttö, joka on kaverin ilmausta lainatakseni "ei mikään cheerleader" vaan vetäytyvämpää tyyppiä
- Salaperäinen, kohtalokas poika joka vetää tyttöä puoleensa (ja kuten myöhemmin käy ilmi, tyttökin häntä)
- Onnettomuus, jossa salaperäinen, kohtalokas poika pelastaa tytön supervoimillaan
- Tyttö pakottaa salaper... tai lyhyemmin, S.K.P.:n kertomaan totuuden itsestään
- S.K.P.:n myös salaperäiset ja kohtalokkaat sisarukset, joiden kanssa SKP on koko elämänsä joutunut piilottelemaan totuutta itsestään
- Tietysti eeppinen taistelu pahoja voimia vastaan, johon viaton ihmistyttö joutuu mukaan koska on jo niin korviaan myöten sotkeutunut SKP:n elämään
- "Emme voi olla yhdessä!" - "Haluan vain sinut!" -juupaseipäs-soutamishuopaamiskuvio, johon koko homman teho perustuu

+ BUBBLING UNDER: Intiaanit, jotka tietävät enemmän kuin aluksi myöntävät! (Twilightissa ihmissudet, Roswellissa aiemmin alueella vaikuttaneen alienin salaisuuksia jakaneet kaverit)

Siis toisin sanoen, eipä Twilightissa paljon omaa ole, paitsi se että SKP kimaltaa (dudes, Roswellin Max ei tarvinnut mitään glitteriä karismansa jatkeeksi!) ja että tytön huomiosta kilpailee paidaton Jacob (okei, tämä on plussa Twilightille, mutta toisaalta Roswellissa Maxin velipuoli-jotainsinnepäin Michael hoitaa silmäkarkki-osuuden, joten no harm done).

Niin että Twilightin maine perustuu pelkkään lainahöyhenissä koreiluun. Roswell oli ensin, alkuperäinen on aina parempi, eikös se niin mene. Älkääkä nyt kukaan tulko sanomaan, että on se tämäntyyppinen juoni esiintynyt jossain aika monesti aiemminkin...!

Joo ja myönnettäköön, että innoitus tähän tekstiin johtuu siitä, että olen alkanut taas katsoa Roswellia. Eli joko en olekaan syvällinen oman tien etsijä/kulkija, tai sitten hauskuus vain kuuluu elämään ja korkeammilla voimillakin on huumorintajua.

Nou stress?

Eilen ajattelin: Miksi stressiä tulee juuri silloin, kun sitä EI saisi tulla ja se aiheuttaa jotain konkreettisia oireita?
Sitten tajusin: Ei sitä tule vain silloin. Se vain tulee näkyviin silloin.

Olen viimeisen vuoden iloinnut siitä, että olen oppinut elämään stressitöntä, tai ainakin hyvin vähästressistä elämää. Olen jo pitkään kritisoinut yhteiskuntamme tapaa pitää stressiä normina eikä poikkeustilana, ja nyt olen oikein ollut ylpeä siitä, että olen päässyt siitä niin hyvin irti.

Vauvaa odottaessa stressi ei tee hyvää. Ensinnäkään äidin stressitila ei ole hyväksi sikiölle. Toiseksi stressi voi korottaa riskiä monenlaisiin komplikaatioihin raskaudessa. Niinpä odottavia äitejä määrätään helposti sairaslomalle ja lepäämään.

No minullahan ei tietenkään tätä ongelmaa ole, kun osaan niin hyvin olla stressaamatta! Niinpä ei tullut mieleenkään ajatella koko asiaa, ennen kuin soitin neljän päivän kärvistelyn jälkeen neuvolaterkkarille, että ajattelin tässä varmistaa että ovathan nämä mun oireet ihan normaaleja, ja terkkari kysyi, että onko ollut stressiä töissä. Minä en ollut oikein edes ajatellut asiaa ennen kuin nyt. "No, itse asiassa joo..."

Tulikin aika määrätietoinen käsky lepoon, jopa saikulle. (Sivumennen sanoen, oma neuvolantätini on hyvä tässä - piti taannoin myös hyvin voimakkaan saarnan raudan imeytymisestä jne. Ja näköjään minä tarvitsen näitä voimakkaita sanoja.) Yllätettynä ajattelin kulunutta viikkoa ja aloin ymmärtää, että olin stressaantuneempi kuin luulinkaan.

En pahemmin murehdi aikatauluista, deadlineista ja suorituksista. Opinnot ovat jo pitkään saaneet rullailla omalla painollaan, töissäkään en pingota siitä, onko kokeet korjattu tms - sen voi aina tehdä ensi viikollakin... Minun stressini on toisaalla. Se on sitä, että kannan huolta huonosti voivasta lapsesta; jonkun häiriökäyttäytymisestä, toisen kotitilanteesta. Vaikka tiedän, että on paljon asioita, joille en voi mitään, kannan harteillani epämääräistä painetta siitä, että pitäisi voida; loputtomia pohdintoja siitä, miten voisin paremmin tukea tai edes hivenen helpottaa tilannetta. Stressi naamioituu välittämiseen, ja toki välitän oikeasti ja pidän sitä hyvänä asiana - sen sijaan en osaa vetää rajaa sille, missä se muuttuu turhaksi murehtimiseksi, paineiden ottamiseksi ja taakan kantamiseksi, joka ei auta ketään.

Enkä aina muista välittää itsestäni. Toisista välittäminen toteutuu parhaalla tavalla kuitenkin vasta silloin, kun osaa pitää huolen itsestään, jotta on voimia eikä välittäminen muutu väsyttäväksi.

Minulle on aina valtavan helpottavaa, kun joku suoraan käskee pitää itsestä huolta. Samalla se on kuin iskettäisiin luu kurkkuun, koska joka kerta se tulee yhtä puun takaa: ei hitsi, enkö taaskaan tajunnut tätä itse...?! Kolmanneksi se on järkyttävän vaikeaa. Usein ensimmäistä käskyä seuraa hirveä paini itseni kanssa, että olenko nyt liioitellut ongelmaa ja ansaitsenko todella päästää itseni helpommalla; saatan myös kokea tarvetta selitellä tilannetta läheisille ikään kuin pieni lapsi, joka hakee varmistusta tekemisilleen hyväksyttämällä ne muilla. No, onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka eivät pelkästään hyväksy, vaan suorastaan takovat halolla päähän että usko nyt hyvä ihminen mitä sanotaan ja älä pelkästään puhu siitä, vaan LEPÄÄ! ...saatanpa sitten jopa jossain vaiheessa uskoa, että okei, minulla on oikeus päästää irti. Silloin helpotus pääsee todella irti ja tässä vaiheessa yleensä oivallankin suuria itsestäänselvyyksiä elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ihan vain siksi että lopulta suostun pysähtymään.

Koko jutun pointti? Stressin salakavaluus, ja miten tärkeää on silti bongata se ja aina uudestaan päästää siitä irti. Aika henkilökohtaiseksi meni - mutta menköön; jos vaikka joku tunnistaa tästä itsensä, niin voi vaikka repiä sitten vertaistukea. Jos ei, niin voi olla erittäinkin hyvä, että tämä on täällä muistissa itseäni varten. Saatan nimittäin itse tarvita sitä vertaistukea taas jossain kohtaa.

Stressitöntä kevättä kaikille!

Keskusteluja lasten kanssa

Oppilas 1: "Millainenkohan maailma olis, jos kukaan ei pystyis valehtelemaan?"
Minä: "Varmasti paljon parempi paikka."
O1: "Niin."
Minä: "Rehellisyys on onnellisuuden edellytys, mä oon tajunnut sen aikuiseksi tullessani."
Oppilas 2: "Ope, mikä on pahin, miten sä oot huijannut jotain tyyppiä?"
Minä: "Kauheeta. Varmaan joku sellainen, jonka oon tehnyt puoliksi vahingossa. Mut niistä mä en kerro teille."

Pikkuihme

Sain tietää Pikku Sydämestä joskus lokakuun puolivälissä.

Olen jo vuosia toivonut tätä asiaa – järjenvastaisesti, kulloisestakin elämäntilanteesta riippumatta. Olin ajatellut, että jos näin käy, minä yksinkertaisesti hypin riemusta, ja hymyilen seuraavat yhdeksän kuukautta. Tositilanteessa olin kauhuissani. En tiennyt mitä ajatella, tuntui, että mitä olin mennyt toivomaan.

Yksi asia oli kouriintuntuva: jokin muuttui pysyvästi sillä hetkellä, kun näin ”maagisen sinisen viivan”. Jokin napsahti sisällä uuteen asentoon, eikä ikinä enää muuttuisi takaisin – ei vaikka tässä kävisi miten. Tämä lienee asia, jota on mahdoton selittää kenellekään joka ei ole sitä kokenut.

'

Alussa iski hillitön pelko vapauden menettämisestä. Olin minä myös iloinen, mutta alkuaikoina ilolta veivät tilaa negatiiviset tunteet. Jopa tunne, etten pysty tähän. Ja silti en olisi missään vaiheessa halunnut perua tapahtunutta. Kun luin netistä, että juuri näihin aikoihin pieni sydän alkaa lyödä, <span style="font-style: normal;">tunsiin, että tapahtumassa oli suurin mahdollinen ihme, joka oli lähtöisin jostain paljon suuremmasta kuin minusta.

</span>

Alkuaikoja kuormitti myös epävarmuus - ”raskaus voidaan katsoa varmistuneeksi vasta 12 viikon jälkeen”. En halunnut kertoa kaikille, mutta toisaalta en tiennyt mistä muusta olisin puhunut, koska ajattelin koko ajan vain tätä yhtä asiaa. Osittain jo ihan siksi, että oli koko ajan niin huono olo. En ollut koskaan aiemmin (minkään jalka- ja olkapäävammojen kanssa) kokenut niin täydellistä pakkoa nöyrtyä kehon vaatimusten edessä. Se taisi tehdä minulle ihan hyvää – vaikka olo olikin koko alkuajan niin kamala, että pelkäsin koko odotusajan olevan elämäni kauheinta aikaa.

<span style="font-style: normal;">
Jokin muuttui ensimmäisessä ultrassa. Menin sinne täydellisen epävarmana, varautuneena siihen että koko juttu onkin ollut vain huijausta. Ja samantien näinkin näytöllä pienen ihmisen, sormineen, varpaineen, läpättävine sydämineen. Hän oli niin elossa, niin täynnä elämää – ja tuntui, että elämänhalua – täysin tietämättä minun epävarmuuksistani. Aloin sekä itkeä että nauraa.<em> Tervetuloa.

'</em>

</span>

<span style="font-style: normal;">Sitten yhtäkkiä se loputtoman pitkä ensimmäinen kolmannes olikin ohi, olo alkoi helpottaa ja väsymyskin hellitti. Samalla sain selviteltyä omaa päätäni ja elämääni ja muita minua ahdistaneita seikkoja. Ymmärsin ensimmäistä kertaa kirkkaasti, että tämä lahja, tämä ihme, oli täysin tilanteesta riippumatta paras asia, joka elämässäni oli ikinä tapahtunut.

</span>

Ja siitä alkoi viimein se riemusta hyppiminen ja hymyily, jonka olin kuvitellut odotusaikaani ja jonka puuttumista olin ehtinyt surra. Toki tässä on edelleen ollut epävarmuustekijöitä, pelkoja ja kaikkea sitä, mikä kuuluu ihmisyyteen ja äidiksi tulemiseen. Mutta <span style="font-style: normal;">ne häviävät johonkin joka kerta, kun minua potkaistaan sisältä päin, tai kun saan joltain käsittämättömän pienen vaatteen sille tulevalle tyypille ja ihmettelen sitä, että vain muutaman kuukauden kuluttua tämä on jonkun päällä, kokonaisen ihmisen joka on niin pieni että tämä minikokoinen vaate hänelle sopii.

</span>

<span style="font-style: normal;">Jo nyt kaikki on muuttunut. Ja kohta kaikki tulee muuttumaan vielä niin paljon enemmän, että en osaa sitä edes kuvitella. Maailman suurin ja pelottavin muutos, ja samalla maailman kaunein ja luonnollisin, se joka tapahtuu niin monelle kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Minähän olen aina hypännyt tuntemattomaan, vaikken tietenkään koskaan näin suuressa mittakaavassa. Hypätään nyt sitten kunnolla!

</span>

<span style="font-style: normal;">Vähänkö odotan, että viimein tavataan kasvoista kasvoihin.

</span>

<em>28+6, Pikku Square & Pikku Sydän

*
</em>Ps. Kyseessä ei ole aprillipila :)

Kotiseuturakkautta

Ajattelin pitkään olevani juureton. Minusta tuntui, että niillä, jotka ovat tulleet Helsinkiin jostain kauempaa, on ihailtavan, kadehdittavan selvä kotipaikkakunta ja siihen liittyvää nostalgiaa, paikka johon aina palata; jotain erityistä ja ihanaa. Myös paljasjalkaisilla helsinkiläisillä oli asiat hyvin: he olivat natiiveja, <span style="font-style: normal;">syntyperäisiä kaupunkilaisia, heillä oli suurempi oikeus Helsinkiin kuin minulla.

</span>

Mistä minä sitten tulen? No Vantaalta, siis pääkaupunkiseudulta, joka kauempaa katsottuna lasketaan Helsinkiin, mutta Helsingistä katsottuna ei. Minulla ei ole omaa idyllistä pikkukaupunkia jossa olisi oma tunnelmansa, mutten kuitenkaan ole oikeasti helsinkiläinen. Ihan kamalaa!

Vantaa oli minulle pitkään enemmänkin läpän, jopa häpeän, aihe, kuin paikka, jossa juureni olisivat. Isäni on kotoisin Pohjois-Karjalasta, ja toivoin, että minäkin olisi syntynyt siellä. Tuntui typerältä olla käynyt vantaalaista lähiökoulua ja parhaana saavutuksenani pidinkin sitä, että olin lukioon paennut säälittävältä Helsingin epäviralliselta esikaupunkialueelta sinne oikeaan kaupunkiin.

Pahimmillaan taustani mollaus oli silloin, kun seurustelin tyypin kanssa, jonka kotikaupunki oli kuusisataa kilometriä pohjoiseen. Hän oli niin ylpeä juuristaan, eikä minulla ollut mitään! Ei omaa kaupunkia johon reissata, ei pikkukaupunki-identiteettiä, joka antaisi romanttisen vivahteen kaupunkilaistumiselle! Minä oikein ruokin sitä, miten säälittävät omat lähtökohtani olivatkaan, ja exäni osti tämän asenteen ihan täysin, dissaili mukanani Vantaan mitäänsanomattomuutta, siltä minusta ainakin tuntui.

Se taisi olla vasta eron jälkeen kun ensimmäistä kertaa tajusin, että onhan minullakin juuret. Okei, minä en ole pikkukaupunkilainen, enkä minä ole syntyperäinen keskustalainen. Minä olen juuri sieltä lähiöstä, suburbista, hajanaiselta seudulta, jolla ei ole omaa keskustaa eikä muuta tehtävää kuin olla jatke pääkaupungille. Mutta oma identiteetti Vantaalla totta vieköön on! Sehän on Suomen rappioromanttisin kaupunki. Vain Vantaalla on Korso. Vain vantaalaiset tietävät, mitä on todella dissailla espoolaisia, noita snobeja, jotka kuvittelevat oman lähiönsä olevan jotenkin tätä meidän omaa hienompi, vain koska niillä on vähän merenrantaa siellä. <span style="font-style: normal;">On helppoa olla ylpeästi helsinkiläinen, on paljon syytä olla ylpeästi oululainen tai joensuulainen, mutta on Aivan Oma Juttunsa olla ylpeästi vantaalainen. Ylpeästi esikaupunkialueelta.

</span>

Ja onhan Vantaalla oikeastikin hyviä asioita. Ei ehkä sen rahatilanne, mutta luonnonläheisyys verrattuna Helsinkiin, palvelut ja kulkuyhteydet verrattuna pikkukaupunkeihin. On ne omakotitaloalueet, joista yhdessä minä kasvoin, ja joita ehkä on vaikka kuinka monta, mutta jotka ovat oikeasti viihtyisiä, kotoisia – koteja. On ne lähiöyläasteet, jollaista minä kävin, mikä oli elämäni kamalinta aikaa, mutta aikaa, josta sain muutaman niin läheisen ystävän, että he ovat vieläkin niitä läheisimpiä. Yläaste yhdisti (ja opetti elämän tosiasioita, veikkaan että SYKkiä tai vastaavia paremmin. Pitäähän nekin joskus oppia.) Ja sitten... tämä ei ole poliittinen blogi, mutta veikkaanpa, että Vantaalla varttuu suhteessa enemmän vasemmalle kallellaan olevia kuin porvareita tai keskustalaisia (taikka nyttemmin persuja), ja olenpa kyllä kiitollinen, etten ole kasvanut mihinkään noista edellämainituista.

Tärkeimpänä kaikista ovat minun lapsuus- ja nuoruusmuistoni, juuri niin nostalgiset kuin kaikilla, hyvässä ja pahassa. Ne ovat Vantaalla, ne ovat erityisiä, ja ne tekevät Vantaastakin erityisen.

Syy, miksi ylistän Vantaata yhtäkkiä kaikkien näiden vuosien jälkeen, on se, että muutin sinne. Takaisin, siis. Ja tämä on ihanaa! Syleilen rappioromantiikkaa ja tunnen olevani kotona. Koska on se vain niin, että siellä, missä on juuret, on aina jollain lailla kotonaan - vaikka olisi muitakin paikkoja, joissa tuntuu (ehkä enemmänkin) kodilta. Täältä oli kivaa olla kymmenen vuotta muualla, mutta nyt on taas kivaa olla täällä, tällä hetkellä. Siispä, kuten Vantaan musiikkiopiston nuorisokuorolle huudettiin aikoinaan italiassa:

VIVA VANTAA!

Hiljaisuus rikki

Lähiaikoina minulta on jo muutama ihminen kysellyt, miksen ole päivittänyt blogejani. Tämä on hieman yllättävää sinänsä, että kumpaakaan blogiani ei hirveästi kommentoida - no, hyvä silti havaita, että joku niitä lukee ja kaipailee, kun olen hiljaa!

Täällä hiljaisuuteen on yhtenä syynä ollut se, että Onsugar jostain syystä kieltäytyi julkaisemasta edellisen asuntoni nettiliittymästä kirjoittamiani tekstejä. Pari tekstiä yksinkertaisesti nielaistiin bittiavaruuteen - roskapostiksi tuomittuna! Mielenkiintoista, että mistä sitten olisin saanut päivittää, jos en kotoani... Nuo kadonneet tekstit käsittelivät sitä, miten olen viidessä vuodessa viimein päätynyt elämään kalenteria katsomatonta elämää, sekä tunnelmiani muuton keskellä (ne olivat hyvät). No, muutostakin on jo lähes kuukausi, ja vasta nyt testaan blogin toimivuutta täällä.

Hiljaisuuteen on tosiaan muitakin syitä kuin tuo blogikatkos, tai pitäisi ehkä sanoa että toinenkin syy. Elämässäni on tapahtumassa niin suuri muutos, että tänne kirjoittaminen sen keskellä on tuntunut vaikealta. En ole halunnut vielä kirjoittaa siitä, mutta kun kaikki pyörii sen ympärillä, on ollut vaikea ajatella kirjoittavansa muustakaan ilman pimittämisen tunnetta.

Annan vielä hetken kulua ennen kuin muotoilen asian sanoiksi täällä. Nyt sen sanominen alkaa sentään tuntua jo luontevalta. Nuo sanat pitää vain löytää ja asetella ensin.

Sitä ennen kuulumiset uudesta kodistani: tänään huomasin asuvani kolmannessa asunnossa vuoden sisään (tai neljännessä, jos lasketaan Ghanan aika Managerin luona). Hyvältä tuntuu taas. Pari vuotta sitten muutin edelliselle alueelle (jossa sitten pyörin useammassa asunnossa ko. ajan) ja tunsin tulleeni kotiin. Nyt tuntuu samalta täällä, missä on tilaa talojen välissä, talitintti laulaa puun oksalla aamulla ja tähdet näkyvät illalla. Aloittelen ilolla uutta elämänvaihetta ja toivotan tervetulleeksi, mitä tuleman pitää!

Vaeltajan sielu

Keväästä 2007 alkaen minä en ole asunut missään vuotta pidempään, ja sen (lähes) täyden vuodenkin vain kerran. Asuttuani Ghanassa yhdeksän kuukautta (ja sitä ennen sekä sen jälkeen 3 kk jaksot vanhempieni luona) olen vaihtanut asuntoa 6-12 kuukauden välein. Tästä seuraa se, että vajaassa kuudessa vuodessa olen asunut kahdeksassa paikassa - sekä kerran kuukauden ajan ystävien asunnossa heidän ollessaan matkoilla ja minun vailla kämppää. Niin, ja muutettuani nykyiseen kotiini lähdin ensi töikseni kahdeksi kuukaudeksi Ghanaan jossa asuin myös ystävän nurkissa. Nyt olen taas muuttamassa, ennen kuin se edellämainittu kuusi vuotta edes tulee täyteen.

Ensimmäiset pari vuotta Ghanan jälkeen kuvittelin haluavani pysyvän kodin ja pyrkiväni sellaiseen. Kun muutin, ajattelin aina että tämä on nyt se. Tilanteet muuttuivat ja välillä etsin tarkoituksella vain väliaikaisia koteja, kunnes sitten taas ajattelin alkavani tietää, mitä haluan, ja asettuvani pikku hiljaa paikoilleni.

Sitten huomasin, ettei se ollutkaan niin. Että muutto tuntuu oikeastaan aina innostavalta ja vapauttavalta. Että kun muutin tämänhetkiseen asuntooni aikeenani pysyä siinä kerrankin vähän pidempään, ajatus oli osittain pelottava - vaikka tiesin, ettei kyse tulisi olemaan muutamaa vuotta pidemmästä ajasta. Ja nyt, kun muutto on taas edessä, olenkin iloinen. On jo aika siirtyä uuteen paikkaan!

Yleensä ihmisten kommentit muuttotahdistani ovat hieman kauhistelevia ja osaa ottavia. Ymmärrän sen. Suurin osa ihmisistä haluaa asua jossain määrin pysyvillä sijoilla. Tuoda tavaransa johonkin, missä ne voi järjestellä kivasti, eikä niitä tarvitse kohta taas pakata ja siirtää.

Jotenkin tämä paikallaan asumisen trendi näyttäisi minulle liittyvän nimenomaan tavaraan. Halutaan koota omaan kotiin omat huonekalut, kirjat, varusteet elämän varalle. Minä olen viimeisen puolen vuoden aikana tajunnut, että oikeastaan tällä hetkellä tahtoisin elää niin, että tavaroita olisi niin vähän, että pystyisi siirtymään uuteen paikkaan ilman stressiä, kun siltä tuntuu.

Nomadeilla tarkoitetaan ihmisiä, joilla ei ole pysyvää asuinpaikkaa, vaan jotka elävät vaeltaen mihinkään asettumatta; yleensä tämä on liittynyt paimentolaisuuteen. Puolinomadit taas elävät osan vuodesta paikallaan, osan vaeltaen. Sitten on näitä uusnomadeja, kuten Päivi ja Santeri, jotka ovat hylänneet perinteisen länsimaisen elämäntavan ja elävät nyt matkustaen maailmalla.

Minä en lukeudu mihinkään ylläolevista kategorioista, mutta en voi olla havaitsematta itsessäni jonkinlaisia nomadimaisia piirteitä - ja tunnustamatta niiden olemassaoloa. Olen oppinut haaveilemaan pysyvästä kodista, ja ehkä vielä löydänkin paikan, jossa haluan pysyä. Ainakin osan vuodesta. Kuka tietää, asiat voivat muuttua suuntaan tai toiseen, kun elämä vie mukanaan. Uskon, että sieluni tulee aina kaipaamaan ajoittaista siirtymistä toisiin maisemiin, ja toivon, että voin jatkossakin itselleni tämän lahjan muodossa tai toisessa antaa.

Tärkeintä on, että tässä ja nyt kaikki on hyvin niin kuin on. Olen iloinen voidessani katsella itseäni sellaisena kuin olen ja hyväksyä näkemäni. Olen iloinen siitä, että oli normi mikä tahansa, saan itse päättää elämästäni.

Ja iloitsen jo nyt tulevasta muutosta, vaikken edes vielä tiedä mihin tästä lähden.